6.

Tiistaina oli loman jälkeen ensimmäinen työpäivä, aamulla kahdeksaksi menin talliin ja tein töitä kuten joka työpäivä, liikutin hevosia ja sitä rataa. Samaa kauraa mitä talleilla päivästä päivään, helppoa itselleni eikä tarvitse ponnistella selvitäkseen päivästä toiseen. Kun työpäivä 16:00 aikaan loppui, kävelin mökille, vaihdoin vaatteet ja lähdin kävelemään yksityistallille, Annea moikkaamaan. Itsellä oli hyvä mieli kävellä reilu 5km ulkona lämpimässä kevätsäässä, koirakin tykkäsi, matka ei ollut pitkä eikä puuduttava, vaikkakin kestää varttitunnin. Paikalle päästyämme koira pääsi vapaaksi ja oli iloinen, kuten aina, itsekkin huomasin mielialan kohoavan vieläkin korkeammalle. Keitimme pullakahvit ja nautimme niistä ulkona, päälläni oli viltti ja tallilta löytynyt toppatakki, kylmä yllätti mut, vaikka muut olivat ilman takkia. Yritin peitellä kylmyyttä ja joka paikkaan vihlovaa kipua, joka vaikeutti kävelyä, kädet ei toiminu, tärisin ja värisin, silti peitin asian miten osasin, ajattelin lähteväni kävelemään pian takaisin päin. Ehdin olemaan tallilla tunnin ja vartin, kunnes huomasin istuvani autossa kohti mökkiä. Anne huomasi ja sanoikin sitä ennen, että nyt lähdetään, kun oot ihan sininen. Toi mut ja koiran mökille ja sytytti takankin. Kuume nousi ja mietin, että enkö vieläkään osaa ennustaa, millon mun keho varottaa ja yrittää kertoo, ettei tahdosta huolimatta tätä vältetä, että raja tällä kertaa on tässä? Pointtihan on siinä, että tiedän, jos selkä menee jumiin tai saa kylmää, mulle nousee useimmiten kuume, jonka jälkeen on myöhästä miettiä, kannattiko joku asia. Suurimmaks osaks kipu tulee yhtäkkiä ja sit on myöhästä, en voi paljoo ennakoida, vaikka huomioin, jos selkä menee jumiin ja kylmältä suojaan itteni mielestäni hyvin. Toivottavasti huomen aamulla on jo parempi olla. Mutta kyllä oon tallini oikein valinnu, kun aina tulee hyvä mieli sielä ja apua saa aina. Ikinä en oo voinu, kun iloita, että sielä käyn, Harjun takia harvemmin, mutta sen takia tulee vielä parempi mieli, kun pääsee kotitallille ja tietää, että huonoinakin päivinä piristyy ja apua sekä tukea jokaiskiseen ongelmaan, mitä ikinä keksinkään stressata ym., löytyy aina takuuvarmasti! Ikinä en silti oo kokenu mun terveyden romahtavan näin, mutta jaksan porskuttaa Annen ja Teemun jutuilla eteenpäin aina. Joillakin on elämässä jokapäiväistä kipua, jota mulla ei onneksi jokapäivä ole. Huonoja ja hyviä kausia tulee, sen oon huomannu tän selän kanssa, että kun se välilevynpullistuma päättää kiukuta niin se kiukkuaa, on siitä ennenkin ohi menty, miksei nytkin? Tietysti välillä on rasittavaa, kun kipu säteilee joka raajaan eikä kavioiden ottokaan ole niin helppoa kuin ennen välilevynpullistumaa, mutta mitä enemmän ihmiset kyselee, että uskotko olevas oikeella alalla tai että ootko varma, että pystyt siihen ja tohon, se saa mua vaan enemmän tekemään ja todistamaan, että kappas, kuinka oon oikeella alalla ja kuinka aijon tehdä sen ja ton asian, vaikka se jonkun mielestä olis mahdotonta tai edes vaikka lääkäri ei uskoisi mun kestävän tällä alalla lopun elämää sairauksieni kanssa. Kukaan ei saa mua luovuttamaan, en edes mä itse. Alani oon valinnu, enkä valitsis mitään muuta ikinä tämän tilalle. Ei mikään ala tunnu tai tule tuntumaan näin oikeelta! Tätä mä haluan lopun elämääni, makso mitä makso. Mä haluan olla hyvä tällä alalla ja mulla on siihen kaikki mitä tarvii, joskus haluun, että oon jollekkin hyvä ratsastuksenopettaja, en tosiaan aijo olla sellanen kauhee akka, jonkalaisia on itsellänikin elämän varrella tullut enemmän tai vähemmän eteen. Aijon oppia koko elämäni ja opiskella tätä alaa pidemmälle ja tehdä sitä, mitä haluan, olla ikuisesti heppatyttö!

terkuin Emma