3.

Eilen oli työssäopin toinen päivä, tänään vapaata. Nopea rutiineiden hyväksyminen on mulle tuttua, on helppoo sopeutua eripaikkoihin, mutta erilainen kohtelu, kuin muualla, johtunee suhteista. Kokoajan tunne, että eikö mulle uskalleta laittaa töitä niin paljon, kun mahollista, etten mene puhumaan kuinka siellä joutuu tekee töitä, niinkun orja? Mä tykkään, kun saan olla apuna ja tehä hommia, en tunne oloani mukavaks, jos mulle annetaan mielekkäimmät työt. Mä toivon, että tää on vaan tällästä alkuperehdyttämistä, mutta muuttuu sitten, kun he ymmärtää, että mä mielelläni teen paljon töitä.Vapaapäivä vähän ihmetyttää näin alusta, viis päivää mä silti töitä teen viikossa, tällä viikolla lomaillen tän päivän ja sunnuntain. Ihan iloinen mä silti noista vapaista olen, kun pääsee koiran kanssa päiväks Annelle ja pystyy olemaan sieläkin apuna eikä koirankaan tarvi tyytyä pelkkiin lenkkeihin. Ihana ois myös nähdä viikonloppuna Eetua, toivotaan ainakin parasta. Kuitenkin taluttamaan pikkuveljeä ehdin yhdellä Hannan issikoista ja voi kuinka iloinen pikkuveli oli! Äitin ja sisarusten lähdettyä, kävelin Annelle ja auttelin iltatallissa. Koirakin sai juosta tutussa paikassa ja kyllä nyt sitä väsyttää! (:

Juttu sokeasta valmentajasta, joka vammasta huolimattaan jatkaa vaimonsa avustuksella rakastamaansa työtä, osoittaa taas kerran, kuinka tällä alalla intohimolla ja rakkaudella hevosia kohtaan pääsee jo pitkälle. On ihailtavaa, kuinka joillakin ihmisillä on tahtoa tehdä, vaikka muut epäilisivät ja vastoinkäyminen painaisi maata vasten. Joku toinen olisi saattanut käyttää vammautumistaan tekosyynä luovuttaa, vain harvat jatkavat ja sopeutuvat uuteen tilanteeseen.

Itse en käsitä kahta asiaa, millä verukkeella ihminen huijaa toista tiputtuaan hevoselta, että hänelle syntyi kammo nousta uudestaan hevosen selkään tai ratsastuskiellon langetessa, pitää vähätellä lääkärin määräystä ja kielloista huolimatta nousta selkään ja uhata omaa terveyttään ja toipumisprosessia. Saako ns. "hevoskammon" myötä jonkinlaista sääliä tai erityiskohtelua, jota kammon keksimisellä haetaan? Kohtaako lääkärin kielloista huolimatta selkään noussutta ratsastajaa suuri suosio, kuinka ollaan niin todellisia hevostyttöjä, ettei toipuminen tule kuuloonkaan, vaan parantumisaikaa muunnellaan oman pään mukaan ja osoitetaan muille, kuinka seuraavana päivänä ollaan jo selässä vaikka eilen tuli lennettyä seinään ja saatua ratsastuskieltoa. Itseasiassa, harva jälkimmäisistä edes menee lääkäriin, eihän se ollut kuin pieni tärähdys... Nämä kaksi ääripäätä ovat tuttuja useille hevosharrastajille, harvoin kuitenkaan itse alalla työskentelevät tälläisiin typeryyksiin sortuvat. Hevoselta tippunut ratsastaja kehittelee itselleen "kammon", jolla hän voi jättää ratsastuksen siihen. Ikinä alan ammattilaiselta en ole kuullut, että pudottuaan olisi homma jäänyt siihen. Selkään kiivetään yhä uudestaan ja uudestaan putoamisista huolimatta tai kehitys jää siihen. Tiputtuaan pahasti murtaen jotakin, ymmärrän, että saatetaan säikähtää, mutten koskaan ole tavannut ratsastajaa, joka ei senkään jälkeen olisi selkään kiivennyt ja jatkanut ratsastusta. Mutta sitäkin enemmän on eteen tullut näitä "hevoskammoisia" tai näitä, jotka kielloista huolimatta haluavat uskotella jokaiselle olevansa niin loistava ratsastaja, että nousee terveytensä uhalla selkään seuraavana päivänä. Näissä kahdessa mennään tyhmyyden ja säälittävyyden rajamaastossa, eikä ole selvää, että voiko kyseessä olla edes tuleva alan ammattilainen, sillä jutut ovat mitä naurettavimpia, lähinnä pienten lasten leuhkimiselta kuullostavia satuja, joissa haetaan kunnioitusta ja tiettyä statusta, kun on noustu selkään pää kainalossa, vaikka ei olisi muka saanut tai tuli lennettyä sadalla voltilla seinään ja harrastus jääköön tähän. Aitoa intohimoa tätä alaa kohtaan? Tuskimpa, korkeintaan yritystä saada hyväksyntää muilta.

terkuin Emma